Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani, varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.
"No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?"
Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa."
Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli varmaankin lasten leikkihuone — se oli näet niukasti kalustettu ja yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, — mutta nyt kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi. Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, — ne olivat varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, — juoksivat paraikaa ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun. Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää lapsiparvea.
Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi:
"Sepä oli harvinainen vieras?"
Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen, ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta solki-ostoksesta.
Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia joskus Hampurissa käydessään.
Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken. Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas.
Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä voin näyttää teille oikotien", hän sanoi.
Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.