Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä: "Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle vieras."
Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, — ja vastasi: "Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla."
"Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty. Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen kohonnut!"
"Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan… Me naureskelimme silloin synnille — jos vielä ehkä muistatte —: tämä on nyt minusta synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi, vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan: ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi."
Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.
Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään."
Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!… Eikä teillä ole niin moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua."
Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä.
Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla."
Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus
Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui.
Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut, vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle synkän muiston — ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa. Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni ilon nauru ei tosiaan haittaisi!