Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki, että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa, Mühlenstrassen varrella?
Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni."
Nyt Klaus Baas kysyi: "Ja missä hän nyt on?"
"Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa… ja nythän se on kuollut."
Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä, komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on… tunsin hänet ennen… ja muistan hyvin."
Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään, ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi: luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon. Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha… Se oli vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan."
Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista… moinen loppu hänen pikku tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja meni.
Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla! Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!
Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina, keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut! Vain pilanpäiten — mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva, ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi! Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani? Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!
Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?" "Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti: "Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.