Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. — Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.
Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista. Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi: se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi näin!
Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön holsteinilainen maantie — vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän kantamiin — se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten: siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi mielisairasta kälyä Schleswigiin. — Hyvä vain, hän toisti, että nyt sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä se pahahenki oli… Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut, minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä nitistän nyt tässä — yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja viidenviidettä vanhana!
Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän
Neumünsteriin.
Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä, hän ajatteli.
Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki — ja hänen silmänsä tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä…
Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi… Ja nyt!!"
Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois… ehkä ikipäiviksi! Se oli katkeraa ja kovaa!
Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään. Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:
Nyt siis… sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa! Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan! Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin, vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava, ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä — jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan, ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän tahdon. No niin!…