Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen varrella.
Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle, mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen päivän päästä lähdettävä Kiinaan?"
"Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista aavistaneet."
Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.
XXVII.
Kymmenen vuorokauden päästä hän erään raikkaan ja pilvisen helmikuun päivän iltapuolella erosi pienokaisistansa Blankenesessa ja matkusti Sannan kanssa Hampuriin. Heitä odottivat Dammthorin asemalla Hassen lähettämät vaunut, ja Klaus Baas ajoi sitten Sannan kanssa Wexstrasselle, sanomaan jäähyväisiä äidilleen. Antje Baas asui vielä entisessä paikassa, mutta oli nyt toisen poikansa, Rikun, vuokralaisena, jolla oli talossa lukkosepän paja.
Antje Baas, joka oli jo vanha ja raihnas ja sairasti rinnanahdistusta, istui paraikaa silmälasit nenällä suuren, vanhan ompelupöytänsä ääressä, laskien pöytälaatikosta, joka muuten pysyi tarkoin lukittuna, miniällensä vuokrarahoja. "Odotahan vähän", hän sanoi Klaus Baasille.
Klaus Baas odotti, kunnes Sanna ja käly poistuivat huoneesta, ja sanoi sitten: "No niin, äiti, nyt minun täytyy matkustaa."
Antje Baas otti lasit nenältään ja sanoi itseään ja poikaansa rohkaistakseen tai tunteen purkausta välttääkseen, pilkallisesti hymyillen: "Tuolla yläkerrassa asuu joku vanha, hupsahtava rouva, hän kävi eilen lastensa luona Wedelissä ja kertoi, että sinne muka kuului selvästi sodan ryske Kiinasta! Ampuivat Cuxhavenissa, ja hän luuli, että se kuului Aasiasta!"
Klaus Baas sanoi: "Toivon pääseväni vuoden päästä takaisin, äiti. Mutta saattaahan käydä, että viivyn kauemmin!"