"Niin, isä…" Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta. Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin, ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan."
"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty."
He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta sen enempää.
Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet kovissa tuskissa — kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä. Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä ikkunan luona, — pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, — mutta tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen työmies ainakin, — enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee… sukaisee leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!"
Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?"
Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään paperiin puotisälliä!"
Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija, muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias minusta tulee!"
Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö. Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.
Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit. Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja tuska poltti häntä.
Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.