Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan seppeleitä."
Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!"
He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta. Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin."
He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto, hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien keskellä.
Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja. Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla, viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka päällisiksi.
Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä. Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua. Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle. Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin. Sitten he söivät palasen lieden vieressä, — äiti istui jo ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus Baas kompuroi alas portaita.
Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään: käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, — mihinkä hän hyppäisi, pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä, jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä — sillä yhä tähtäsi hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, — ja astelevinaan kelpo miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan taloon pääraitin varrella, — suuret oli siinä akkunat — ja isä ja äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä. Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten, käsi ja suka koholla laukin lautasilla, — kunnes heräsi, pelästyi tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.
Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä, sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä, vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.
Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja. Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.
Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle päin, — siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, — ja niin sopivalla kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan. Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, — ja Klaus Baas iloitsi, kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa. Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.