Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa, että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen, sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.
Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi. Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!
Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä, jolla tiedottomasti, — niinkuin monen monien ihmisten, — oli esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan liittoonsa vaatien — taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen vertansa.
Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä; siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.
Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana. Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin näet!"
Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt kukkivan tulpaanin — rahat hän pisti taskuunsa, — niin he istahtivat tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.
He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se oli? Ja nainen vielä?
Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi. Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran nimessä moisesta ajatella.
Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka. Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka esiintyvät St. Paulissa?"
Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin… vaikka se riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, — olihan Laura Morgensternin asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.