Klaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä toisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja selvästi:
"Klaus Hinrich Baas."
Pitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten, sutkahutti: "Heti valmis firma!" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen nuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät.
Jos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä enemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi. Silloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi hänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa.
Nyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta juhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli hänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä korkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita, jotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne luetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa.
Hän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan! Kuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut! Kuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat ylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta jotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli selkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt kysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä kauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen, jonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi ripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli pyytänyt.
Seuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo repäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin "koulita virkaansa", kuten he sanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava tukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja milloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi kirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja rekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään kirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen. Jonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla hän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja viiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja loppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli prokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa vierailta, jotka tulivat konttoriin.
Klaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa kömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili itseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin pisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi pankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset paperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta sekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei vieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti notkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön huoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän kielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne perähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati vaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä kirjoituspöydän takaa: "Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?…" ja hymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli vielä makeat tortut.
Sellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona jaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui allapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa lohdutusta: "Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä tuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi."
Vähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan pois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja silloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana, joka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti ympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli joutunut.