Perähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi selvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi miestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden asiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva viemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui tavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain mukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi osastossa tavaton levottomuus, — joskus, päällikön poissa ollessa, oikea pikku kapina ja lievä vallankumous.

Keskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman aran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa. Prokuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä emäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena, lukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta. Klaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa ymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä määrättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla puolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä tukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera ja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa ääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava kirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja säntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin katoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän vastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut ulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen laskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä kauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana esikuvana.

Punaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla! Hänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät kuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän tytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli hurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän menisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi samaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty harvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä, Heineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle nuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen ja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen laatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja vaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta Lontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan, ainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. — Mutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä Länsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki olivat hänen ystävättäriään, ja "ukko vanhuksesta", isästään nimittäin, joka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon kaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren runoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita ja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät suurten puiden alla, "ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa." Klaus ei malttanut olla häntä kuuntelematta — ja aina hän sai yhä enemmän ihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille jutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs sanoi kursailematta hoikaleelle: "Te olette hullu!"

Se neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä suora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana viimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja kun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä vapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja vaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta sen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole elämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään olemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia, lapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla leluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta mutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan maamiehellä oli olemassaolon oikeutus… Ja sitten hän nauraa hihitti kiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä.

Kauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein aina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se oli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä tarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki päällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä hänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta iltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia viimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai myöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden tarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin hypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat.

Vaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka sitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon rinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä sumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku vaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos yhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä vilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja meni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain sijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat, pusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden näytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa tupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi heidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien ryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän oudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja kirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä, kelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua, varta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille — ja niitä he tyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja, lasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä, messinkihelaisia sauvoja — n.s. neekerin virkakeppejä —, kehnoja soittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin kohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne tavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa.

Joskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä virkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, — katsomaan entistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He astuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin ja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista! Ja kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin tavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat heille takaisin perähuoneesta: "Eikö siis liike vedellyt teidän käsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!"

Tai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista tuhansien markkojen kauppoja.

Joskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan postin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä, teiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala, joka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni päivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein rauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään ja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja koreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin "virkasauvoilla" ja joutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä rykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa potki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa löytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja pilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja, kukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa vaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia; ja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja sohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin keskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat Heini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat levällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja unohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian takaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen lausui vakaasti ja tyynesti: "Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?" Hänellä oli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä. Silloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino joukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua leikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään oli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän.

Päivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen tuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän käveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle. Ja silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi leikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret pyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika läheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli mielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin katselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän kasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen varjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa komeassa konttorihuoneistossa… Vuosi vielä… ja sitten hän olisi jo Karl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi säntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut sitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi maalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa matkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan, kokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä… ah miten hienolla älyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat rikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina miehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat laivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!… Klaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan verkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui kirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli huolia, joita päälliköllä oli… Niin hän leikitteli, kunnes muut tulivat…