Sitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän rahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi sotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus Baas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä konttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän asteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin askelin kotiin.
Antje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni keittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti pöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin eteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta pöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli tuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa.
Viimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi kultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje Baasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan liikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: "Mitä lapsettelet, iso mies! Samallainen olet kuin isäsi!"
"Hm", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, "senpätähden sinä isää niin rakastitkin!"
Antje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja tokaisi: "Mitä sinä siitä tiedät?"
Mutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään luotuina: "Olenhan kolmannella kymmentä!" Ja kun Antje Baas ei suuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: "Ei ole oikein hyvä, äiti, pitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä ihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua."
Antje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden merkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään.
Klaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen äitiä tuossa uskossa: "Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina mielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi opettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen tarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin toimeen."
Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään."
"Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!"