Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä, ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.
Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen.
Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse rovasti-enon luo, — ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti: Tuhannen s———!
"Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas.
Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.
"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein, mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin… on parasta mennä katsomaan."
XII.
Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli araksi.
Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme kirjoitelleet!!"
"Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!"