Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi: "Eipäs! Ainoastaan tuhannen s———! Jumalan kiitos, etten toki sitä sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut."
Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä ollut?"
"Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa! Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo, että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä."
Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. — "Vai niin hän ajatteli. Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen kaksikymmen-vuotias!… Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!"
Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa! Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra, katso! Aina kaikkeen valmiina!!… No, minä olen kaksikymmen-vuotias! kaksikymmentä!
Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin, että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin: varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.
Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut, kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa. Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan, ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.
Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa kunnes illallinen valmistuisi.
Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa. Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta merkityksestä, — juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut suureen kukoistukseen, — hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi: kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen sormensa päillä, — hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa seurassa ja viinin ääressä, — lausui, että hallituksen on "ylimalkaan" huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan."
Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli: Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja, jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti, sisällänsä jo vastausta sommitellen.