"Se on ihan kuin nuoli."
"Niin", sanoi Lena, "se sattuukin sydämeen."
Lena katsahti häneen kysyvästi, silmissä hillittyä hellyyttä. Mutta, Andrees taas ajatteli Maria Landtia ja Eschenwinkelin asujamia. Ja kynä arkaili liikkua paperilla.
"On niin omituista ajatella", sanoi hän verkalleen ja tunsi hetken merkityksen että voi luovuttaa oikeutensa maahan ja ihmisiin palasella paperia… "Niin koditon sitte!…"
Ja yht'äkkiä, kun sielunsa liikkui isiltä perittyjä maitaan ja tiluksiaan, heräsi hänessä omituinen ajatus. Veri valahti kasvoihinsa ja silmänsä harhailivat pöytää. Hänen mieleensä muistui tuo yksinäinen hiljainen maa, jonne ajatuksensa tänä iltana olivat vaeltaneet, ja yht'äkkiä muisti hän kuin unohtuneen unen, joka taaskin virkoo eläväksi, että Marin Landt kerran oli Wodaninkukkulalla puhunut Flackelholmista kuin onnettoman viimeisenä tyyssijana.
"Eihän Flackelholmia ole mainittu välikirjassa, vai?"
"Ei siitä ole mitään mainintaa, mutia se kuuluu tässä kolmannessa kohdussa mainittuihin maa-alueisiin."
"Flackelholm ei ole mikään mutakaistale, se on itsenäinen saari." Hän tarttui taaskin kynään, jonka hän oli hellittänyt kädestään. "En tiedä, miksi… ehkä joskus käyn metsästämässä siellä. Eroitan saaren ja sen rannikon." Ja hän kirjoitti: "Paitsi Flackeiholmia rannikkoineen ja matalikkoineen, jotka ylettyvät Flackstrom'iin saakka."
Silloin aukeni sivuhuoneen ovi ja sisään astui Ingeborg Landt.
Vilkas valpas sielunsa huomasi kohta, että tapahtui jotain erikoista. Hän näki paperiarkit ja kynän Andreeksen kädessä, katsahti kerran läsnäoleviin ja tiesi kaiken. Hän kohotti päätään ja silmänsä suurenivat. Siten jäi hän seisomaan kynnykselle.