"Sinä teet katkeraa vääryyttä meille kaikille, minä…"
"Ja te?" sanoi Lena Strandiger käsi pöydän varassa.
"Minä olen siitä saakka, kun muistan, kunnioittanut sinua. Minä luulin, että sinä olisit sankari…"
"Tuohan on suora rakkauden tunnustus, Andrees!" sanoi Lena nauraen.
Hänen veljensä Frans katseli ihmeissään Ingeborg Landtia. Hän näyttikin verrattomalta siinä.
"Jos pitäisinkin hänestä", sanoi Ingeborg Landt kovaan, "niin mitä kuuluu se teihin? Sehän on muutenkin tuiki yhdentekevää. Jos hän nyt häpeällisesti jättää meidät, niin soisinpa, ett'en ikinä olisi tullut hänen taloonsa."
Silloin nousi Andrees ylös ja läheni häntä. "Ingeborg", sanoi hän tylysti, "sinä unohdat itsesi! Sinä Käyttäydyt sopimattomasti ja loukkaat hyviä tapoja."
"Hyviä tapoja? Te hämmennätte hyvän ja pahan, vilpin ja vilpittömyyden."
Andrees puisti neuvottomana päätään.
"Tule kerran vielä ulos kankahalle, Andrees. Tule Frisiuksen luokse! Tai ei! Minä tiedän: mennään Heimin luokse, ja me kaikki kolme. Heim, sinä ja minä, neuvotteiemme vielä kerran kaikesta. Kuulehan, istumme siellä sen viheriän uunin edessä, jossa valkea räiskyy niin hauskasti, lamppu seisoo kistulla ja Heim on niin hupainen ja kertoo vanhoja juttuja täältä kotiseudulta."