Sairaan kasvojen ylitse liiti hento puna ja silmänsä muuttuivat vielä loistavammiksi. Mutta sitte ajatteli hän kohta taas lapsiansa.. Olisi joku kunnon tyttö, ei enää vallan nuori, niin olisi se paras. Antje ei voi sitä tehdä.
"Jos Telsche Spieker suostuisi."
"Telsche?… Niinhän…"
Hän lepäsi hetken. Sitte kysyi hän: "Onko Peter Nahwer täällä?"
Vanha puuseppä astui vuoteen ääreen. Hänellä oli suussaan lyhyt piipunnysä kuten aina, vaikkei hän enää moneen vuoteen ollut polttanut. Lääkäri oli kieltänyt sen häneltä.
"Hän ei voi maksaa sinulle ruumisarkkuakaan, Peter Nahwer."
"Ei tee mitään, tyttöseni. Ensi syksynä! Ensi syksynä!"
"Jos vaan käy päinsä, Nahwer, niin tee kaunis arkku, hiukan hopeaista korennusta kanteen, ja kaksi seppelettä lasihelmistä. Lasten vuoksi.
"Saat yhtä sievän arkun, kuin Thomählen mummo, Rieke. Minulla on vielä jälellä niitä kauniita pielusruusukkeita. Ne kuuluvat oikeastaan sänkyihin ja piironkeihin; mutta ne näyttävät sieviltä."
"Yhdentekevää, Peter Nahwer, pistä niitä vaan."