Silloin rukoili Marin, rukoili herkästi ja lämpimästi, ikäänkuin kohoisi rukouksensa, ei enää suustaan, vaan suoraan syvimmästä sydämestään: "Nöyrinä rukoilemme sinua, rukoilemme kahdeksan lapsen puolesta, että varjelisit heitä nälältä ja kaikelta ynseydeltä ja ansaitsemattomasta pahoinpitelystä ja pahoilla ihmisiltä ja erikoisilta onnettomuuksilta. Koska ei heitä enää voi olla suojelemassa äiti suuremmissa ja pienemmissä vastoinkäymisissä, niin rukoilemme me, että sinä sulkisit heidät huomioosi. Me rukoilemme sinua että sinä vaalisit heidän nousemistaan ja nukkumistaan, ja ett'ei heidän tarvitsisi palella talvella, ja että heillä olisi joku, jonka kaulan ympäri he saisivat kietoa kätensä. Me tiedämme että sinä olet kaikkien orpojen isä, ja ett'et anna yhdenkään orvon hukkaan joutua, mutta me tiedämme myöskin, että iloitset, kun lapsesi lähestyvät sinua pyytäen tai kiittäen. Me uskomme sinun lupauksiisi elämästä ja kuolemasta. Amen."
Hän antoi vaipua kätensä, jotka hän oli likistänyt rintaansa vastaan, ja odotti levottomana, kunnes tukehduskohtaus oli ohitse ja sairas taas raukeana ja vaikeasti hengittäen makasi, silmät puolisulkeuneina.
"Kuinka sanoitte? Onko Andrees Strandiger kuollut?"
Ingeborg kumartui kuolevan ylitse: "Ei, Rieke, hän aikoo lähteä luotamme."
"Rukoilkaa hänen puolestaan! Huokuu niin raikasta puhdasta ilmaa rintaani vastaan, kun sinä rukoilet. Rukoile!"
Maria nyyhkyi ääneen.
Silloin sanoi Ingeborg: "Anna kun minä!" Ja hän rukoili, äänessään rohkea luottamus: "Hyvä Jumala! Me kaikki olemme tuskassa ja vaarassa, koko Eschenwinkel ja me ja hänen äitinsä ja hän itse. Sinä voit kyllä tehdä, mitä sinä tahdot, mutta hän ei voi tehdä, mitä hän tahtoo. Osoita sinä hänelle voimasi. Muista lupauksesi, että tahdot, että kaikki ihmiset saavat avun. Niin auta siis meitä, anna kullekin leipänsä kotonsa ja talonsa. Meitä uhkaa hätä ja puute, emmekä ymmärrä sinua ja sinun tekojasi, mutta me uskomme Jesukseen Kristukseen ja luotamme häneen. Sinä olet saattava kaikelle hyvän lopun. Amen!"
Tähän tapaan rukoili hän, otsansa oli kyllä syvissä rypyissä, mutta silmänsä loistivat. Tuuli kohisi viuhuen kanavalla ja sade roiskui ikkunoihin.
Hänen vielä rukoillessaan, oli Reimer Witt astunut sisään. Hän oli työ-asussaan, ja talvitakki vedettynä korville. Hän näytti väsyneeltä. Kun hän näki ihmiset ja kuuli että rukoiltiin, huomasi hän, että loppu oli lähellä, Hän ei itkenyt: silmänsä eivät edes kostuneet, mutia kasvonsa lensivät kalman kalpeiksi ja silmiinsä nousi jäykkä tuijottava synkeys. Hän oijensi lääkepullon, joka hänellä oli kädessään, Marialle ja kumartui vuoteen ylle.
"Andrees?" kysyi Maria.