"Hän seisoo tuolla ulkona ikkunan takana, ja katsoo tupaan. Jumala tietäköön, mitä hän siellä tekee… Rieke…"
"Oma Reimerini… Hänen pukunsa istuu hyvin, Reimer! Nyt en voikkaan tänä vuonna mennä Herran ehtoolliselle… ensi vuonna menen. Pukusi istuu hyvin, Bertha!… Fritz, sinä et voi tulla mukana kirkkoon. Nuttusi… Nyt heitä on vielä kuus' jäljillä, Reimer. Nyt lähdemme. Jumalan kiitos, että taas on kerran sunnuntai."
Sielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys heikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin hengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu kohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu se. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.
Silloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni edessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria polvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä, kaunis neito.
"Fritz, äitisi on lähtenyt nyt."
"Onko hän kuollut?"
Suuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz yksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken rukoillessaan.
"Sinä sanot, että hän on lähtenyt?"
"Kauas pois, toiseen maailmaan."
"Paistaako siellä aurinko? Ja onkohan siellä aina syötävää?"