"Luulisin, Fritz."
"Noh… sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole niinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans Leesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria valkeita rinkilöitä."
Maria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua: On toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset ravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.
Päätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä raskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat poistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui valvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.
Hän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään seisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, — oli ihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski tuuli häntä vastaan — tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi, että hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen aivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo on toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus häneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä tällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti lannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.
Kuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti hänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan hupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden tuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon ja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli jo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä yöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla puolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.
Kuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa, syvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.
Sillä välin valvoi Reimer Witt yksin ruumiin ääressä.
Hän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka kerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita hiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta, katsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin seinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein puhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä vanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei heiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se oli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä noin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen taistelu.
Ensinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella, noilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se yht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän nyt jatkoi ajatella sitä.