Hän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän, tuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä tämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä silloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä hiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.
Kun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten tuskien muistelemiseen.
"Kuuletko, kuinka kanuunat jyrähtelevät, Reimer?"
Jan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki, tuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut niskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita naulankantoja.
He ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja, ovat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään ja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus tansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.
"Rutisee aivan kuin äidin kahvimylly! Kuuletko, Reimer?"
Reimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä valkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse, tuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.
"Marssimaan! Nyt!"
"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä ja kymmenen tuhatta takana… muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään ja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä rutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä pellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan peltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka yllä lokit leijailevat.
"Kuuletko. Reimer? Tuo on meidän miestemme kivääripauketta."