"Herra on jo syönyt", kuului Telschen ääni kyökistä.
"Voinhan istua ja katsella, kun syötte! Voinhan vai?"
"Voithan hyvinkin. Mutta, tule sitte kohta kanssani."
Heim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli omituinen lapa käydä; oli kuin hän — niin paljon kuin hän kiirehtikin — ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen käyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja niin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.
"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?" huomautti Heim ohimennen.
"Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä."
Vilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista hänen omantuntonsa tilan.
"Missä olit eilen illalla?"
"Eilen illalla? Käväisin kylän ravintolassa."
"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna hiukan."
"Mutta minne sitte menisi?"