Silloin antoi tyttö hänelle kaalia.
Niinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti, vaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.
Muutamaa tuntia myöhempään — rupesi jo hämärtämään — palasi reki kaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt on hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard, lukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi äidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä matkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.
* * * * *
Illalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja taaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos jatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?
Kirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut oikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla? Kaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa, mitä seisoi tuossa paperilla..
Hän tuki päätään kädellään ja tuijotti ulos ikkunasta.
"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin Tübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan kurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on valtaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran saa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja iäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara… Noh niin ja… olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä."
Hän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain pitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja torailua.
"Hiljaa siellä!"