Taaskin alakuloisesti ja levottomasti edes- ja takaisin.
"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan toista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan näkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo; aivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä hetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää… Pitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä kuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään syvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!' Pitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta… tuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia ihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän nähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine ryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen pitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten edessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.
"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä silmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun… minun täytyy kirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on rohkeutta.
"Ja ell'en ole taiteilija, niin olen työmies sitte, vakava ja kunnollinen."
Hän astui ikkunan ääreen. Lumi näytti harmaalta hämärissä.
"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi Telsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla ole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?
"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi vaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa. ja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo on vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä merenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen…" Hän puisti päätään. "Omituinen kohtaus!… Ja se heidelbergiläistyttö sitte? Kummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?
"Onpas tämä kurjaa."
Hän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: "Tuossa ulkona on aava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä, varjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on ihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat, ilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla ole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?" Hän ravisti päätään. "Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen valinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua… Minun pitäisi kuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on jo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän lähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan historiaan."
Hän rupesi taaskin astelemaan edes- ja takaisin, levottomasti ja ahdistuneena.