"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä kuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että se riippuu siitä… siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä ihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin molemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää nähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi Andrees… ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla tavallani. Se on jotakin."
Hän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä rupesivat loistamaan. "Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina kuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet. Elämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja vesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on elämä, sekavaa pyörrettä!
"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se tulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän kuin muut!"
Hän teki liikkeitä pitkillä käsivarsillaan ja puhui ääneen itsekseen:
"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus
Ingeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja
kenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on!
Ingeborg! Toverini!"
Silloin kuului joku ripeästi astuvan välikön poikki,
Ja Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan peitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen pukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.
"Miksi tulit minua häiritsemään? Hyvä jumala!"
"Mitä? häiritsemäänkö? Sinähän kutsuit minua!"
"Minä… kutsuin sinua?"