"Niin, huusit minua niin, että vanha rakennusrähjäsi tärisi."
Heim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä hänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat esiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. "Täällä sinun luonasi", sanoi hän, "on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla. Maria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken ympärillään. Ja Andrees…" Hän hypähti ylös. "Heim!" sanoi hän. "Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!"
"Että hän on vuokrannutko…"
"Oh… niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!… Hyljätä meidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon naisen kanssa… Andrees!"
"Hän on viisi vuotia asunut hänen perheessään."
"Ja sittenkin, Heim! Hänhän on Andrees, Andrees!"
"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen minäkin."
Ingeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti häneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa äänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa hänen olalleen.
"Milloin lähtee hän, Ingeborg?"
"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän tuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä."