"Ehkä kääntyy vielä kaikki hyväksi."
"Mutta talohan on vuokrattu. Hänenhän täytyy pois."
"Sitte jäät sinä tänne… minun luokseni… Ingeborg, ja sitte… jos hiukankin voisit sietää minua ja minä… hiukan parantaisin itseäni, niin ehkä…"
Nyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden ja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.
"Oh sinuakin, hyväseni! Kun näet minun itkevän!"
"Näen ensikertaa sinun itkevän", sanoi hän.
"Siinä se on!… Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit sanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia veljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas sopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään."
"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä. Sitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne mielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme."
Silloin säikähti hän Ingeborgin suruista katsetta.
"Anna hänen mennä, sanot sinä!" Sitte jatkoi hän, silmissään ja äänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan toisaalla: "Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?"