"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille merkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina."
He jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle, jolle menneisyyskin oli kadonnut.
Strandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen hämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin pehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen, viistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat sieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa kysyen tuon yksinäisen miehen luokse.
Kankaalla alkoi hämärtää.
Silloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan poikitse eräs mies.
Hän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut varhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut kuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi raskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka kodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus tai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen, kadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina jättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä jonkun yömajan nurkassa.
Mies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli siten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään ja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta sitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen… "Mitä tämä on?… Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla puiden takana ja monta tuommoista kylää… kuin tuo tuolla. Tähän on jouluaatto syynä…"
Hän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat sääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.
"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään heinää, he polttavat valkeaa niissä." Hän katsahti ylös ja katsoa tirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan kohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla kirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa: "Kotini!" kirkasi hän. "Kotini!"
Kirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa kellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja lähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli selvään, kuinka ne kutsuivat: "vaeltaja… tule tänne!…" Mutta ukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo äskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.