Strandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut haihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä vilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui valtaistuimelleen taivaan salissa.
Vielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin kolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle tietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen takanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.
"Nähkääs", sanoi Karsten, "kuinka pimeätä on. Meitä ei näe kukaan."
Fritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: "Kuule, Bertha, onko
Haller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?"
"Senhän tiedän muutenkin!" sanoi Bertha. "Hän asuu tuolia ylhäällä.
Voihan nähdäkkin sinne."
Fritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän taas oli päässyt pystyyn, itki hän. "Äiti voisi kernaasti joskus tulla meitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin kylmää. Mutta hän ei viitsi vaan."
Molemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään.
Karsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä.
"Kuule", sanoi hän sitte, "voisithan joskus lähteä hänen luokseen.
Eihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne." Ja hän osoitti
sinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.
"Voiko sinne mennä käyden?" kysyi pikkupoika.
"Jouluaattona", sanoi Bertha, "ovat ovet auki sinne Kristuslapsen tähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne avataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi ruista sisään."
He nauroivat, niin että kaiku kiiri kauas kangasta.