"Luonnollisesti! Me kirjoitamme!" huudahtivat muutamat. "Eihän se ollut irtisanomisen vuoksi, vaan tuon miehen tähden. Hän on ja pysyy ihmisnylkyrinä."
"Me kirjoitamme. Tietysti kirjoitamme!"
Ja he kävivät erilleen, kirjoittaakseen himmeiden lamppujen valossa, raskaiksi sivutuilla pöydillään kankeasti kyhättyjä kirjeitään. Sana. joka useimmin esiintyi näissä kirjeissä, oli: maata!
Pellwormer oli päätään ravistellen jäänyt tupaansa, oli sulkenut oven, noutanut virsikirjan, ja veisaili hiljaa itsekseen. Kun ei hän osannut puhua juoksevasti, lauloi hän mielellään.
Thiel eukon tupaan oli enää vaan jäänyt Anna. Hän istui vastapäätä tuota vanhaa tukevaa vaimoa, ja katseli häneen, ikäänkuin pyytäisi: Sano sinä totuus minulle! Eukko oli taaskin ripustanut rillit nenälleen ja tuijotti hänen kalpoihin kasvoihinsa. "Sinä olet sairas", sanoi hän.
"En ole!" sanoi Anna ja katsoi pöytään.
"Sinä näytät aivan samallaiselta, kuin Therese silloin kun hän lähti
Amerikaan."
Anna Witt tunsi jutun. Hän tunsi vuotta sitten jo kaikki nuo jutut.
"Niin!" sanoi hän.
"Milloin vietätte häänne?"
Häntä puistatti ja hän loi katseensa ylös, ja katseessaan ilmeni koko hätänsä.