Silloin aukeni ovi ja Hinnerk Elsen astui kumarassa sisään. "Olon etsinyt sinua isäsi luona", sanoi hän, "tule mukaan, kello on kohta yhdeksän." Hänellä oli kello kädessään.
"Teidän pitäisi viettää häänne pian!" sanoi eukko.
Hinnerk Elsen katsahti häneen itsetietoisen halveksivasti. Hän ei voinut sietää Thiel eukkoa, tämä oli hänestä suultaan liika epäsiisti. "Meidän pitää ensin säästää", virkkoi hän sitte. "Alla kahdentuhannen markan en mene häitä viettämään. Anna on sitä paitsi liika nuori vielä."
Eukko asettui takakenoon tuolillaan ja katseli häneen vallan äimistyneenä: "Mitäh?" Hän oli kohottanut rillit kädessään ilmaan.
Mutta molemmat toiset olivat jo kynnyksellä.
"Aiotteko tekin Amerikaan?" huudahti hän.
"Emmehän!" sanoi Hinnerk Kisen ja kohautti niskaansa jäykemmäksi. "Ken pitää tolkun tavaroistaan, ja vartoo naimisen kanssa, siitä voi täälläkin tulla jotain."
Silloin löi eukko vallan kummissaan kätensä pöytään: "No, eihän siis, eihän siis!"
KYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan ja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät lumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli vaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi, niin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat tuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat viskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin sakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain kohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle muodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi poikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille lapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.