"Suurelle välikölle! Jauhopiirakkoja ja silavaa! Kaikki on tuumittu jo ja järjestyksessä."
Silloin oli Heim ensiksi luonut häneen ihmettelevän ja ihailevan katseen, sitte oli hän, iloisena kuin koulupoika, lähtenyt juosta säärystämään kankaan kuvetta alas ja kutsunut kaikki sunnuntaina päivällisille.
Pastori Frisius seisoi alttarin edessä ja puhui kodista ja kotiliedestä, kasteesta ja häistä ja haudoista Idstedtistä ja Gravelottesta, lapioista ja ojista, ruskeasta kankaasta ja vihannoista säikistä ja tummanvärisestä kanavasta niiden välillä, hiestä ja. känsäisistä käsistä. Vanhemmille sanoi hän, ett'eivät he voisi unohtaa kotiseutuaan, nuoremmille, ett'eivät he saisi unohtaa sitä. Hän puhui Hänestä, joka on mertenkin herra, jonka käsi ulottuu meren tuolle puolenkin, Iowaankin, jonka käsi ulottuu joka ihmisellekin; jonka silmä seuraa hänen vaeltavia lapsiaan.
Hän puhui vaelluksista. "Kuinka kaikki etsivät helmiä. Ensin lapsina hiekasta, sitte nuorukaisina ilmasta, miehinä maasta, sitte viimeksi maan povesta. Mutta kaikki olemme lähetetyt matkalle etsimään ennen kaikkea erästä kallisarvoista helmeä, puhdasta kuin jumalansilmä, kirkasta kuin auringonsilmä, suloista kuin äidinsilmä. Tämä helmi on taivaan valtakunta. Halu saada maata ajaa teidät kotiseudultanne, älkää unohtako iäistä maata."
Sitte puhui hän vielä lyhyin koruttomin lausein kristinuskon sisällöstä, kauneudesta ja voimasta. Hän puhui koruttomasti ja yksinkertaisesti, käyttäen niitä voimakkaita sanoja ja käsitteitä, joita kuulijansa ymmärsivät. Olisi joku muukalainen ollut kirkossa, olisi hän voinut tarkalleen sanoa: "Tuolla tapaa elävät nuo ihmiset. Tuota työtä ovat he tehneet! Tuossa on heidän rakkautensa ja tuossa heidän toivonsa!"
Sen jälkeen menivät kaikki alttarin ääreen, viimeksi Heim ja Eva. Kun pastori Frisius oli yhdistänyt heidän kätensä, voi hän enää vaivoin pysyä pystyssä. Tukien itseään Pellwormerin käsivarteen meni hän kirkkotarhan poikki kotiinsa.
* * * * *
Koivunlehvillä koristetussa tuvassa seisoi Heim ja kutsui miehet syrjään ja sanoi: "Minulla on teille terveiset Andrees Strandigeriltä: ja nähdäksenne, että häntä pahoittaa, mitä on tapahtunut Strandigerkartanossa, antaa hän jokaiselle teistä naineista viisisataa markkaa ja jokaiselle naimattomalle kaksisataa. Myöskin sinulle, Anua. Tässä, lapseni, äläkä itke enää! Kätke ne hyvin! Hän pyytää, ett'ette ajattele liika ankarasti hänestä."
Kaikki nyökäyttivät päätään, sanoivat jonkun suopean sanan ja lähettivät hänelle terveisensä ja lupasivat kirjoittaakin hänelle siellä.
Sitte istuutuivat kaikki pitkän pöydän ääreen, joka ylettyi tuvan toisesta päästä toiseen, ylimpänä istuivat Heim ja Eva, oikealla heistä Reimer Witt, vasemmalla Haller, sitte Pellwormer, sitte muut: lapsia ja vanhempia sekaisin. Telsche Spieker juoksi edestakaisin, kantoi ruokia ja laski olutta tynnyristä. Kun olivat nauttineet jonkun suupalan, laskivat he oikean kätensä, jossa oli kahveli, polvelle ja tarttuivat olutlasiin.