Tuossa seisoo vanha siirtolaismajala, ränstynyt ja vanha, ikäänkuin huolien kumarruttama… tai kuin vanha parittaja, joka seisoo tien varrella ja harjoittaa ihmiskauppaa. Uneliain silmin katseli uusi päivä sen sokeihin ruutuihin, eikä voinut erottaa Anna Wittiä, joka ensimmäisenä ja yksin oli tullut portaita alas, ja nyt oli kumartuneena lattialla ja hääräili tavarainsa kanssa. Hän etsi ja hääräili, ja etsi kuitenkin ainoastaan yksinäisyyttä.
Ylhäällä makuuhuoneessa alkoivat toisetkin liikkua: tunnin perästä piti astua laivaan.
Anna istahti vaatenyyttinsä viereen puupenkille, katseli ympärilleen tuossa kolkossa huoneessa, tuki päätään kädellään ja itki.
Silloin kuului ulkoa raskasta astuntaa, ovi avattiin ja eräs mies astui sisään, joka tähysteli ympärilleen huoneessa. Kun hän näki naisen nyytin vieressä ja kuuli nyyhkinän, meni hän sinne.
Anna luuli, että se oli ravintolan isäntä, ja katsahti ylös. Silloin tunsi hän Elsenin. Tuskallisin pelokkain silmin katsoi Anna häneen.
"No… tyynnyhän tuosta!" sanoi Hinnerk rutistunein äänin. "Kaikkihan tulee järjestykseen ehkä vielä. Tuolla puolen valtameren vietämme häämme."
Anna Witt pudisti lohduttomana päätään, tuijottaen yhtä päätä häneen.
"Mitähän vielä tahdot? sanoi Hinnerk.
"Sinun… sinun pitää sanoa minulle…"
"Mitä?… että olen syyllinenkö?"
"Hinnerk!" kirkahti tyttö… "Ei! Ei! Sinun pitää sanoa, että kuitenkin vielä pidät minusta."