Seuraavana päivänä kävivät molemmat miehet puhuttelemassa sammenkalastajia, jotka olivat kaukana ulkona Dieksander Gattissa, ja juttelivat heidän kanssaan heidän saaliistaan, ja nuo yksinäiset harvasanaiset miehet, jotka seisoivat pitkävartisissa kalastussaappaissa vedessä, näyttivät heille pyytämiään kaloja, jotka olivat sidotut venheisiin nuorilla, jotka oli pistetty läpi kiduksien, komeita otuksia.
Ja iltapäivällä sai lngeborg toimekseen keittää väkevää, kahvia, tulisi kuusi tai seitsemän vierasta. Ja sitte tulikin etelästä käsin, jonne he olivat laskeneet maihin, kalastajin, paljain jaloin ja tuolloin tällöin syieksien ja istuivat ja kehuivat kahvia. Muutamat heistä olivat koulunkäyneitä laivureita, karaistuja järkeviä miehiä, jotka olivat palvelleet keisarin laivastossa ja olleet pitkillä matkoilla. Oli toisiakin, jotka maatoimissaan olivat joutuneet haaksirikolle, nyt oli merimatalikko työkenttänään. Mannermaan kapeilla teillä ei heidän ollut onnistunut pitää tai saavuttaa leipäänsä ja kansalaisarvoa, tiettömällä rannattomalla matalikolla löysivät he kumpaakin. Aina ei heitä onni seurannut, erehtymättömiä merenkulkuun kun olivat, saivat he usein kärsiä kurjuutta ja kestää haaksirikkoja.
Eräskin vieraista oli edellisenä kevännä ollut kovassa luoteismyrskyssä, joka oli ajanut hänet rantaa vastaan. Toiset olivat ajoissa päässeet pakoon; mutta hänen ei ollut onnistunut. Kun ankkurikettinki katkesi, otti myrsky hänet viiltoihinsa. Vaivalla ja tuskalla, lapsensa käsivarrellaan, onnistui hänen hypätä puomilta rannalle, kun venheensä jysähti santaa vastaan. Siten pelastui hän ja lapsensa. Nyt seisoi hän säikällä ja katseli venhettään. Siinä se oli näkynyt vielä. Oli kurotellut kuin vahingoittunut valas paljaita kylkiluitaan taivasta kohden. "Oli se hurja malka", murahti hän. "Kolme päivää särki päätäni jälestä, ja luulin pääni menevän sekaisin, niin ankarasti jysähti tuo raskas venhe kivikovaa pohjaa vastaan. Jos olisin palannut ilman poikaa kotiin, mitä olisi äiti sanonut?" Hän istui hetken vaieten, nyykäytti vakaasti päätään ja katsahti merelle.
Majassa pakinoitiin hitaasti, leveään ja juurtajaksain, kuten on merimiesten tapana rannikollamme. Eivät he kernaasti vaihda puheainetta, sen pitää ennen olla haasteltu ihan leveäksi, kuin kampela meren pohjalla.
Kaikki puhuivat he aluksi aikuisemmista kerroista, jolloin olivat käyneet tällä hiljaisella saarella. Melkein jokainen heistä oli kerran tai pari käynyt Flackelholmilla ja majassa siellä. Toiset oli tuonut paikalle uteliaisuus, toiset olivat tulleet ikävystyneinä yksitoikkoiseen venheessäoloon, toiset olivat taas tulleet rannalle etsimään jotain lankkua, jota voisi käyttää, tai jotain muuta arvokkaampaakin haaksirikkoutunutta tavaraa. Sillä Flackelholmin ranta on maineessa, että se salaa itsessään parempiakin aarteita kuin pölkkyjä ja kuolleita hylkeitä.
Sitte johtuivat he puhumaan erityisistä näyistä, joita he olivat kohdanneet Flackelholmilla. Eräskin oli iltahämärissä lähtenyt majasta venheelleen, silloin oli matkalla, lähellä häntä, mennyt ohitsensa korkea haamu, sitä hän ei tietänyt, oliko se ollut mies vai nainen… Mutta se ei kai ylialankaan ollut ollut mikään ihminen, vaan joku henki. Ja päällepäätteeksi hauska henki, sillä se oli tanssinut ja hyppinyt. Eräs toinen kertoi, että hän eräänä iltana, ehkä noin kuusi vuotta sitten, oli mennyt majalle, koska oli pälkähtänyt päähänsä se hupsu ajatus, että nukkuisi siellä. Mutta hän ei ollut saanut ovea auki, ja kun hän oli jalallaan potkaissut sitä vastaan, oli sisältä kuulunut kimakka kirkaus, ikäänkuin olisi kirkaissut joku ihminen, joka oli nähnyt pahaa kiusallista unta, ja yht'äkkiä herännyt. Siten kertoi hän ja veti itseensä aimo siemauksen kahvia ja lisäsi: "Tiedätte, ett'en valehtelu."
Antje täytti kupin uudelleen ja katsahti samassa viekkaasti ja heikkomielisesti hymyillen veljeensä. Tämä katsoi vakavasti ja säälien sisartaan kasvoihin.
Yksi vieraista oli eräs Reimer Wittin vanhoja tuttuja. He olivat Metzin edustalla nukkuneet rinnakkain risukolla, ja kun oli satanut aivan liika taajaan, olivat he kömpineet lähemmä toisiaan, ja oli heillä siis ollut, kaikki yhteistä: märkyys, kylmä ja syöpäläiset, joita ei ollut voinut välttää, ja oli heisiä siten tullut hyvät ystävät. Tältä nyt uteli Reimer tietoja, niin että tämä rupesi puhumaan Flackelholmista ja sen mutaumisesta, sen rannikon laadusta ja maihin pääsystä sille ja muuta sennimistä, ja kun ilmeni, että mies hyvinkin tunsi asiat, kysäsi Reimer viekkaasti: "Kuulehan", sanoi hän, "olen hieman tuumissa jäädä tänne Flackelholmille! Pitäisin lampaita ja hanhia oikein suurin joukoin. Yksi mutka vaan enää on asialla: talvi!"
Makuutoveri Metzin edustalla kohotti punatukkaista päätään: "Niinhän, talvi tuota!"
"Kauanko on meri jäässä?"