"Sinä et ole mikään urheilija, rakkaani! Isäsikään ei ollut, vaikka hän oli upseeri. Enpä olisi niinkään haluton tekemään sinusta urheilijaa."
"Pohjanmeri ei ole mikään lapsen kehto, eno!"
Ukko nousi ylös, astui jäykin askelin ikkunan ääreen, ja sanoi, kasvot poispäin käännettyinä: "Voimmehan tässä joku päivä koettaa kumpi meistä on rohkeampi ja rivakampi käänteissä. Tuotan todellakin itselleni purren Hampurista, onhan minulla varoja semmoiseen." Hän teki päättävän kädenliikkeen ja kääntyneenä yhä vielä ikkunaan ja katsellen pihalle, sanoi hän: "Ja nyt teidän asioihinne! Mutta sen sanon jo edeltäkäsin, en tunne mitään velvoitusta nostaa teitä kuopasta, johon olette joutuneet. Miksi ette kysyneet minulta neuvoa?" Hän löi kädellään rintaansa. "Minun urheiluni ei saa joutua kärsimään teidän niin sanottujen yritystenne vuoksi! Urheiluni on elämäni! Saat tehdä minulle sen palveluksen. Frans, että tuot kirjasi minulle huoneeseeni, ja pidät huomenna minulle esitelmän niistä."
Frans Strandiger oli hämmästyneenä kuunnellut noita sanoja. Ne iskivät häneen kuin kihelmöivät ruoskan iskut. Hän yritti sanoa jotain, malttoi sentään itsensä, pyörähti poispäin ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä istui hän kirjoituspöytiinsä ääreen, ja iski raivoisassa vimmassa kaksi tai kolme kertaa nyrkillään pöytään. Näkyi verijälkiä vaalealla tammipäällyställä. Sitte istui hän hetken lyyhistyneenä kumaraan, ennenkuin hän kiihtymykseltään sai sanan suustaan. Kuin tuienkipunoina sinkoivat sanansa huuliltaan: "Vieraissa olin toisten orja; nyt saan astua taas lapsuuteni pätsiin!… Masentaa hänet tahdon! Pitää tulla hetki, jolloin hän kiemuroi jaloissani! Lapsuuteni tärvelijä!"
* * * * *
Joka ilta, kun rupesi hämärtämään, sanoi vanha rouva Strandiger hoitajattarelleen: "Ja nyt lähde Heiderietereitä tervehtimään, Ingeborg, ja vie heille terveiset! Voit kernaasti lähteä. Minun aikani ei käy pitkäksi, minä en ole yksin. Olenhan elänyt niin paljon ja monellaista; olen elänyt suuren paksun kirjan, tuommoisen tummissa nahkakansissa, sillä on melkein joka sivulla risti, ja kruunu, toivon minä, viimeisellä. Lähde nyt vaati! Minä luen sill'aikaa sitä kirjaa."
Sitte avattiin ja suljettiin yläkerroksessa hiljaa ovia, ensin kammarin ovi, sitte kyökin ovi, sitte vielä sen huoneen ovi, jonka ikkunat antavat ulos Flackelholmia kohden, sitte kuului nopeita, keveitä ja pehmeitä askeleita portaita alas. Silloin seisoi Frans Strandiger etehisessä, tai seisoi hän valmiina lähtemään ulos, ulko-ovella, ja katseli tuota kaunista naista ja koetti pysyttää silmiään ja ryhtiään tyyninä, ja voi tuskin sitä. Hän oli viisas, hän ei tahtonut säikähyttää häntä.
Mutta hän et saa katsotuksi kyllikseen häntä, ei kyllikseen hänen kookasta voimakasta vartaloaan, ei hänen loistavia silmiään, ja hänen hienopiirteistä päätään, jota hän pitää hiukan kumarrettuna, ei hänen päänkäännettään, kun hän katsahtaa ylös. Siksi seisookin hän joka päivä tässä ja antaa hänen mennä ohitsensa saadakseen häneltä pikaisen tervehdyksen, ja astuakseen sitte, kun hän on poissa, nojapuiden Iuoksi, joita hänen pukunsa oli hipaissut, kun hän astui alas portaita, ja tarttuakseen oven ripaan, josta hän juuri oli hellittänyt.
Tämä on tullut kuin myrsky häneen. Se leimahti eräänä päivänä hänen sydämeensä, tuo mieletön tulinen rakkaus, seuraavana päivänä se jo leimahti hänen silmistään, kun hän katseli hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita: ja kolmantena ja neljäntenä päivänä se jo pakotti hänet käymään hänen jälissään, kun hän meni Nummitalolle.