Nummitalossa vallitsi onni. Totta kyllä, tämän onnen täytyi vielä kestää taistelua. Sen täytyi taistella vielä vuosikausia, sillä oli vihollisia joka taholla. Ne tunkeusivat aina kyökkiin asti, jossa hallitsi ja vallitsi rouva Eva, ne astuivat herran kirjoituspöydän ääreen. Huolet tulivat taaskin vieraisille Heimin luokse ja sanoivat: Ei auta mitään, Heim, te Heiderieterit olette kuin olettekin epäkäytöllistä, uneliasta väkeä, sinä et saa Nummitaloa kukoistukseen. Tänä vuonna olit ahkera, mutta vähitellen veltostut taaskin ja muutut uneksijaksi, kuten isäsikin, ja auran jäljet, jotka nuoruudessasi olet viiltänyt nummeen, ovat nummettuvat taaskin.
Sitte ravisteli Heim itseään, nousi ylös ja meni suoraa päätä kyökkiin tai läävään, tai missä kaunis voimakas rouvansa tummine palmikkoineen, hihat kiverrettyinä ylös ja silmänsä kirkkaina vaan kulloinkin sattui työskentelemään. Häneltä riitti ainoastaan päännyökkäys ja pikainen ystävällinen katse Heimille. Välistä vetäisi hän nauraen märällä kädellään hänen rutistuneen otsansa ylitse, sitte ryhtyi hän taas työhönsä. Heim taas katsahti häneen vielä kerran, silmänsä liitivät hänen vartaloaan: hän hengähti syvään ja palasi silmänsä mietiskeliäinä takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ensimmäistä kirjaansa.
Ensimmäistä kirjaansa.
Hänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli toimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia nidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin kasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat alasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi. Ne kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä taistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten oli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa vuotta.
Heim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui kirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan, silmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni sen läpi ja katsahti häneen.
Toisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä ääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: "Tuo menee yli sinun voimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta kaikkeen vaan puolittain!" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon, ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja kankaan yllä yleni selkeä syystaivas.
Kun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi, joka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori rouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta." Ja rouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:
Syksy.
Niin tyyni, kirkas ilma on.
Niin heleä, niin verraton!
Oon punaposki, miel' on sees,
Mua huolettaisko kuolo ees?
Ah, kaikki on niin ihanaa
Ja vartoo — lunta, kuolemaa.
Nyt taulu kultapuitteinen
On maailma ja loisto sen.
Niin kirkas päivä hoijailee…
Kas, lehti puusta leijailee!
On kaikki vielä ihanaa,
Mut vartoo luuta, kuoleman.