Oon nuor', ei puutu voimaakaan.
Ja työ se riemuni on vaan…
Mut' kuule, kaislikossa soi
Jo linnun lähtölaulu, oi!
Niin kaikki, mik' on ihanaa,
Vain vartoo luuta, kuolemaa!
Jos multaan käykin lehdon tie,
Ja syksy posken ruusut vie,
Niin kestä, sydän, kestä vain,
Ja toivo, vuota, usko ain':
Ei tunnu luuta, kuolemaa,
Kun kevät uus' luo ihanaa!
"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä", sanoi Eva.
Iltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja hitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa toisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja huumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat. Silloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin nukkuminen hyvin tarpeen.
Mutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli lukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet puolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin lähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli heidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää, milloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita. Kuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää hypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja putosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan ja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa vierellään taaskin hänen ylitsensä: "Mikä sinun on, Heim?"
"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat ylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin kaatuivat olutkattilat nurin."
Vaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan vielä hymy.
Ja kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien välitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se pilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret ja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään tarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin, koska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se ikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä kellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja ääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi kolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka käsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole mikään oppinut.
"Hän on haaveilija ja uneksija."
Kellertävänä himmensi vihastuneen kuun valo.