"Sinun kanssasi ei voi puhua", sanoi Telsche. "Minun pitää itse tuumia sitä."
KAHDEKSAA LUKU.
Oltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun maalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna Strandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät lentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan, niin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt lapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan, jotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: "Päät pystyyn! Näettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet? Minun tekoani!"
Näinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa. Jotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen iltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa kankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin ovesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän iloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti, ja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle. Keväisiä terveisiä!
Mutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse, tuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan hitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi, astuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin, kun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään, silloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt ja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti matalasti.
"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi hän.
Silloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi, kadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: "Minä olen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun mennä."
Frans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden, mutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja silmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.
Ingeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen joka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan vuoteen ääressä.
Seuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut — meri kävi sentään vielä hyvin korkeana — tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti Finkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon, jonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli solakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis ja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa laskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa, jolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos merelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan uhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja huulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä. Eikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. "Tuo vekkuli, joka näytti, kuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän nyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme sisällä lämpimässä vallin takana'."