Frans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja umpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän kohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät, valkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli hän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät kuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia kohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota lavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä ilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin huomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä Frans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja laastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää Strandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon herra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies peräsimessä istui vaan ja hymyili.
Seuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että venhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää lujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista tienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he tulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen, näkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle länttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä ei tuntenut näin kaukaa.
"Onko sinulla kiikaria mukana, eno?"
Tämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän taskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui putkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken näköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen toiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta Nisässään kiehui ja poltti: "Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja Witt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot kasvot."
"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan pakoittaa hänet tuonne."
Hän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin kasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.
Kun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo viiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla käsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät herrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty lähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi kertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.
Pullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään, tyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta puheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla, jossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. "Me emme vaan päässeet pois siellä", sanoi hän. "Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar heittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja ajettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni oli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!"
Sitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan vilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta retkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.
Juotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna, hampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli; hän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.