"Tiedättekös", sanoi Hobooken laivurille: "jos rakas tyttärenpoikani olisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt hänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole mikään lattia."
Tuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja vingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.
Tuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: "Ell'ei minulla olisi täällä mitään…" hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan kohden… "niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja epäkohteliaampi kohtuani."
"Jos tuhdot", sanoi Strandiger. "Lähden kyllä yksin kanssasi merelle." Ja hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: "Mielelläni lähden kanssasi!"
Puolta tuntia myöhemmin — kello oli lähemmä kolmea — olivat he ulkona merellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa puuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen. Vanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä mukaan purjeita.
Kaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi Flackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: "Pitäähän sinun mennä kertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa oleminen näyttää."
Eva sanoi: "Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika, ja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen."
Telsche oli sanonut: "Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille: 'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin… no, tiedäthän sinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen hyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä."
Telsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer
Wittiksi.
Tämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle; mutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen sieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä tuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena kuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti ikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina Flackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni — kello oli lähemmä yhdeksää — oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.