"Ei…" vastasi hän… "ei rikas rouva, vaan rouva, jolla on rohkeutta, ja joka mielellään asuu Flackelholmilla! Nähkääs te", sanoi hän, "tuolla on Büsen. Vanhat laivurit, jotka siellä päiväkaudet seisovat rannalla, tuntevat kyllä lippumerkkini; mutta kuinka kauan viipyy, ennenkuin sieltä voi olla täällä, jos täällä sattuu hätää ja tautia? Eipä ole keveätä nuorelle naiselle asua Flackelholmilla. Ja talvella…"
"Talvella? Minähän luulin, että te olitte täällä ainoastaan kesäasuntoa?"
Strandiger ravisti päätään. "Neljä talvea olen viettänyt täällä, enkä nähnyt muita kasvoja ympärilläni kuin väkeni. Voisihan tosin järjestää niinkin, että asuisi parikolme kuukautta Büsenissä; sillä tunnenhan jo jotakuinkin, miltä talvi näyttää Flackelholmilla. No, yhdentekevää… viihdyn ja tyydyn täällä, enkä halua itselleni parempaa asuntopaikkaa. Olen aina toivonut itselleni omaa suurta valtakuntaani ja nyt olen saanut semmoisen; mutta naisen, joka aikoo tänne, pitää tuumia asiata useammin kuin kahdesti."
Elsa tuli ylös vallia, ja astui heidän luokseen.
Strandiger jatkoi: "Tiedänhän, pitäähän olla arkatuntoinen naiselle; mutta minä en ilkeäisi sietää, jos hän oikuttelisi ja itkisi ja pyytäisi takaisin mannermaalle. Jään elämäni ajaksi tänne Flackelholmille: siksipä sanonkin, hänen pitää olla voimakkaan ruumiiltaan ja sielultaan. Silloinpa ei ole elämä täällä ilman arvoaan ja ilojaan!
"Katsokaas, kapteeni, taivaanrannalla tuota matalaa maata. Sieltä voi laskuvedellä tulla tänne jalan tai ratsain tai rattailla. Jos on tarpeen, ja jos hevoset ovat vahvat, voi tehdä matkan edestakaisin toisesta laskuvedestä toiseen. Sieltä kohoaa maa tännepäin ja täältä sinnepäin, ja kaikkialla tiellä on syvää pehmeätä liejua kummallakin puolen. Tuoltapäin työskentelee hallitus ponnella ja taidolla: täälläpäin teemme me työtä. Täältä tuonne on veden alla tuhansia hehtaareja hedelmällisintä maata. Ja juuri sitä se on, jota tarvitsemme: tuolla tuollapuolen ovat nimittäin tuvat täynnä lapsia. Jos saan elää ja pysyä voimissani — itse en kyllä ole saava nähdä sitä saatettuna loppuun, ihmiselämä on liika lyhyt —: mutta jälkeeni, eikä niin pitkääkään aikaa jälkeeni, on tuossa lainehtiva vehnäpelto vehnäpellon vieressä, talo seisova talon vieressä, ja ympyrävallin asujamet ovat sunnuntai-aamuina tekevät matkaa valkeata tietä kirkolle tornia kohden, jonka näette tuolla. Silloin, jos niin käy, silloin ovat lapset kerta vielä puhuvat Flackelholmin kuninkaasta, joka on alkanut työn."
Kapteeni nyökäytti mietteissään jäänharmaata päätään. "Hyvää on tuo!" sanoi hän vakavasti. "Ja ymmärrän tytärtäni ja toivon, että onni teitä seuraisi tuossa kaikessa… seuraisi koko elämänne ajan." Sitte laski hän taas lakin päähänsä ja tuumi: "Käväisen hiukan katsomassa taloanne, jos sallitte, ja puhuttelemassa emännöitsijäänne, olen nimittäin väsynyt." Hän lähtikin vallin rinnettä alas rakennusta kohden, ja seisoi kohta vilkkaassa haastelussa Antjen kanssa lieden ääressä, jolla suorsat paistuivat.
"Entä me?" kysyi Frans Strandiger.
"Jos haluatte, menemme säikälle, ja istumme siellä penkille, jolla viime kesänäkin istuimme, ja haastelemme hiukan."
Mutta he eivät ennättäneetkään niin pitkälle, tuli jotain tuiki vähäpätöistä väliin.