Kun he vierekkäin ja molemmat syvästi liikutettuina astelivat säikän reunaa pitkässä ruohikossa, istui siellä pesässään, ruohonkorsien välillä, leivonen, eikä lentänyt ylös, istui vaan ja taivutteli päätään ja katsoi heihin kumpaankin. Uros istui vieressä.
He seisahtuivat kumpikin. Ja tuo armas suloinen kuva sai ihmisetkin lähelle toisiaan. Mies ajatteli: "Oi sinua luonto!" Tyttö ajatteli: "Kuinka armasta ja omaista", ja taivutti päätään.
Silloin ei kestänyt hän enää kauempaa, että neito seisoi siten rinnallaan. Vanha maltittomuutensa heräsi hänessä ja hän tempaisi tytön luokseen. Tyttö hillitsi itsensä itkemästä: "Minähän tahdon. Mutta sinun pitää pitää minusta. Autuas olen oleva."
Leivot eivät liikahtaneetkaan; ne katselivat vaan.
* * * * *
Seuraavana iltana toivat Heim ja Eva Strandigerkartanoon tiedon kihlauksesta Flackelholmilla, josta Antje oli käynyt ilmoittamassa. Sokea rouva oli tapansa mukaan istuallaan vuoteessaan. Istuen vuoteen reunalla kertoi Heim ilolla, joka kuohahteli yli reunojensa, kihlauksesta. Sokea itki ilosta. Mutta kun Heim silitti hänen hentoja käsiään ja pyysi häntä hymyilemään, hymyili hän. Sitte kun he yhdessä istuivat seurusteluhuoneessa, joka oli sokean makuukammarin vieressä, veti Andrees taskustaan esiin erään kirjeen. "Minullakin on jotain", sanoi hän, "kirje Hinnerk Elseniltä. Kuunnelkaa, kun luen sen."
"Hyvä herra Strandiger! Olen saanut kirjeen, jonka Heim on minulle lähettänyt. Iloitsen että siellä on rakennettu uusia rakennuksia, joihin kuuluu maatakin, ja että Pellwormer vielä elää, vaikka hän onkin heikko ja raihnas. Tilamme täällä on hyvä, meillä on maata ja ruokaa, vaikk'ei mitään käteistä rahaa; ja yksi meistä on onnellisin ja se on Schütt. Schüttin kävi näinikään. Kun läksimme kotoa, oli hän sulaa sadattelua ja rehentelyä: nyt saisivat Eschenwinkel ja Schleswig-Holstein mennä menojaan vaikka Pohjanmeren pohjaan, hän puhaltaisi perästä. Hän oli aina niin ruokoton puheissaan. Semmoinen oli hän koko matkan, ja vielä puolen vuotta täälläkin. Sitte ei hän enää löytänyt lepoa maapalstalla, jonka hän oli vuokrannut. Hän rupesi kuleksimaan kaupustelijana farmilta farmille, ja kun hän oli vilkaspuheinen mies, sai hän tavaransa hyvin kaupoiksi, varsinkin englantilaisten kesken, koska hän aina herjasi Saksaa. Hän kertoi heille tarkalleen, millaista kotiseudulla on. Kuvasi kankaat, lammen, rantavallin, kiertelevät tiet, kylän ja kirkon ja lopuksi sanoi hän: 'Nähkääs, tuommoinen kiero maa! Mutta täällä, Iowassa, täällä on kaikki suoraa!' Siten sanoi hän. Hänhän on saanut oppia koulussa. Mutta lankesipa lopulta omaan kuoppaansa! Kerran oli hän taas juonut itsensä humalaan, ja herjaili taaskin Schleswig-Holsteinia. Silloin rupesivat englantilaiset laulamaan erästä pilkkalaulua saksalaisista. Silloin rupeaa hän yht'äkkiä itkemään ja huitoo käsillään ympärilleen ja kirkuu: 'He eivät saa sanoa sanaakaan Schleswig-Holsteinistä!' Se oli muka paras maa maanpäällä! Ja oli alkanut kertoa kankaasta, rantavallista ja kanavasta. Ja niinpä ilmeni, että koti-ikävä oli saanut miehen sekaisin. Ja on vielä sekaisin. Tekee kyllä työnsä, ei juokkaan, mutta illat istuu hän huoneensa edustalla, kyhää pienen rantavallin, muovaa mullasta ja pienistä kivistä kankaan reunan, kirkon ja kylän, ja tekee sen niin taitavasti, että me toiset sunnuntaisin välistä menemme hänen luokseen, ja seisomme kaikki hänen ympärillään. Ja silloin puhuu hän yhtä jaksoa tuosta vanhasta kierästä maasta. Mutta hän luulee, ett'ei hän enää ikinä voi palata sinne, ja kuvittelee, kuin olisi se kuussa ja viettää oikein onnellisiakin päiviä. Me samoin, ja Anna käskee lähettää terveisensä, on kelpo vaimo. Maissi ei maksa mitään, siat neljä dollaria, olemme itse teurastaneet ne.
Hinnerk Elsen, tarmari."
Vanhan äidin makuuhuoneesta kuului matalaa lapsen itkua. Ingeborg nousi ylös ja meni makuuhuoneeseen, otti lapsensa syliinsä ja meni istumaan vanhan rouvan vuoteen viereen; tämä istui vielä ylhäällä, hiljaisella äänellä kertoi Ingeborg kirjeestä. "Onpa toki hyvää, äiti", sanoi hän hiljaisen hellästi, "että he menestyvät siellä hyvin. On niin viihdyttävää Andreekselle kuulla sitä. Hän on aina niin huolissaan heidän puolestaan."
Vanha rouva nyökäyttää päätään. "Ja kaikki on päättynyt hyvin… lukuunottamatta Marian hautaa… he asuvat kaikki kolme nyt kotiseudulla, lähellä toisiaan. Andrees ja Heim, ja Frans Flackelholmilla, Ken olisi sitä uskonut!"