Heim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä kun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut hankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia rahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin harmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi vaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta ja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista ravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä, joilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät pensaikoissa.
Hän aikoi Tübingeniin.
Hän istui Andreeksen kanssa Wodanin kukkulan ruohoisella rinteellä, ja tuijotteli kankaalle, jolta aamu-usva huuruili, kuin olisi se ollut auringon säteistä kudottu peite, jota hellät lämpimät äidinkädet hiljaa kohottivat puoleen, ja unensa liihoittelivat kirjavina ja värikkäinä avaraa hämärää kangasta.
Näihin aikoihin oli hänellä aate — hän ei ole toteuttanut sitä aatettaan — kirjoittaa runo tai satu tapaan, joka silloin oli muodissa: Joku ritari näiltä kankailta, ei mikään Heiderieter, vaan joku Andrees Strandiger, palaisi niihin kirjaviin aikoihin, jolloin puettiin sääripari, joka kuului yhteen, toinen siniseksi, toinen punaiseksi, Tübingenistä Holsteiniin ja pelastaisi jollakin tulvillaan olevan Neckarin ylitse kaareuvalla sillalla jonkun nuoren tytön elämän. Ja uhkarohkeassa nuorukaisylimielisyydessään saisi hän tytön kiitollisen, lapsirikkaan humaltuneen isän lupaamaan, 'että hän tuo tämän saman lapsen, kun tästä on tullut neito, hänelle hänen linnaansa Pohjanmeren rannalla. -Ja kun tyttö sitte, kun oli vierähtänyt kolme vuotta, todella tulikin korkeana ja solakkana kullankellervät hiuksensa lainehtivina ja silmänsä tummina, tuli erään vanhan palvelijattaren saattamana, arkana kysellen ja pelokkaana, kuinka hänet valtasi koti-ikävä ja kuinka hän lohduttomana katseli ulos yli meren, ja kuinka ylpeytensä kuohahti kerskaksi, kuin se tummanruuni orhi' jolla nuorukainen ratsasti rantasäikkien ylitse. Ja kuinka nuorukainen teeskeli itsensä niin kylmäksi ja niin välinpitämättömäksi ja tahtoi vaan vartoa, että neito ensiksi tulisi hänen luokseen, vaikka sydämessään painikin rakkaus, kuin aamuaurinko neitsytkammion lyijyikkunoissa, jotka välkkyvät metsää kohden. Ja kuinka he ratsastivat rinnakkain kangasta, ja kuinka nuorukainen, kun he vielä ratsastivat kumpikin hevosellaan, ja neidon hiukset hulmahtelivat hänen kasvoilleen, kuitenkin ensiksi läheni neittä ja rukoili hänen rakkauttaan, rukoili ylpeänä ja nöyränä, niinkuin naiset niin mielellään näkevät miehen rukoilevan… "Etkös usko, että siitä syntyy kaunista, Andrees? Hän oli hypähtänyt seisaalleen rinteellä ja osoitti kädellään kankaalle: Tuolla… tuolla he ratsastavat! Näetkös?"
"Nuo ovat unia!" sanoi Andrees. "Sinun pitää elää todellisuudessa."
Eräänä toisena iltana, kun lähtöpäivä jo oli lähellä, istuivat molemmat ystävykset puutarhassa jalavan juurella, joka on etelään nurmikosta. Sinne oli Heim nikkaroinut penkin ja pöydän; Ingeborg oli auttanut häntä.
He väittelivät Mariasta ja lngeborgista. Heim väitti, että Maria oli liika hyvä maailmaan. "Oletko sinä nähnyt hänen vihastuvan? Onko hän koskaan hermostunut, oikullinen tai äkkipikainen? Onko hän kenellekään ylpeä? Jos se kristillisyys, jota Frisius saarnaa" — he sanoivat nyt aina Frisius, ei koskaan pastori Frisius — "jos se todellakin elää jossakin ihmisessä, niin elää se Maria Landtin sielussa!" Hän löi kädellään pöytään, jonka hän oli tehnyt.
Andrees nojausi taaksepäin ja sanoi: "Olemme aivan yhtä mieltä. Sinä sanot monisanaisesti: 'hän on pyhimys'. Niinpä jätkänkin siitä: siis hän ei ole käyttökelpoinen elämässä. Hän on liika hellä, liika luottavainen, hänen silmiään peittää sumuharso. Hän seurustelee ainoastaan äitini ja mahdollisesti lasten kanssa Eschenwinkelissä. Tuollainen pehmeä hento luonne! Ja tuollainen hento, lapsekas, kyynelsilmäinen seurapiiri! Mitä on siitäkin lähtevä?"
"Äitisi on melkein ihan sokea. Hän tarvitsee Marian apua."
"Ingeborg käy sitävastoin usein Hallerilla ja Frisiuksella."