"No tulehan siis!"
He menivät istumaan ulos penkille, viini välillään. Silloin tällöin ottivat he siemauksen. Lasia ei ollut.
"Emme ole tavanneet toisiamme viiteen vuoteen", sanoi Andrees…
"Kuinka pitkälle sinä olot edistynyt?"
Heim nojasi kyynäspäillään polviinsa ja katseli avaraan laaksoon edessään. Valkeine kiharoine hiuksineen ja partoineen ja voimakkaine suurine piirteineen muistutti hän, siinä kun hän terävästi ja kuitenkin uneksuvasti katseli kuuvalovälkkeiseen hämärään, etelään, noita vaeltavia germaaneja, jotka muinoin joskus matkahaluisina ja kaihoten olivat näiltä samoilta kukkuloilta tähystelleet etelään, ikävöiden tuonne kaukaisuuteen, jota eivät tunteneet, ja joka oli tuleva heidän tuhokseen.
"Pitkällekö olen edistynyt jo?" kysyi hän neuvottomana. "Enhän tiedä edes, pitääkö minun pyrkiäkään mihinkään."
"Mutta sallihan sitte, miekkoseni, että kysyn sinulta jotakin! Paljoko jätti isäsi sinulle perintöä?"
"Minä elän hyvin vaatimattomasti, Nummitalo kestää sen vielä."
"Vai niinkö luulet… Noh, ja sitäpaitsi! Tottahan sinä johonkin sentään pyrit. Mitä sinä toimittelet?"
"Minä luen ja… kuleksin."
Silloin naurahti Andrees harmistuneesti: "Olen saanut kaksi kirjettä", sanoi hän, "toinen on Maria Landt'ilta, toinen Telsche Spiekeriltä. Oletkohan utelias?"