Hän näki sen selvästi kuunvalossa. Hän astui hiukan syrjempään, niin ett'eivät viinipensaat riistäneet häneltä hituistakaan kuun hopeavalosta: "Nummitalo! Tosiaankin… Ei, mutta! Nummitalo!… Eipäs… Katsokaas toki!" Hän kertoi viinipensaille, hän puhui ääneen, kuin joku, joka hilpeänä ja keveänä tarinoi viinipikarin ääressä: "Nähkääs! Todentotta, kaikki vajan ikkunat ovat rikki, sen ovat ne pojan viekanat, senkin ilkimykset, tehneet. Ovat sen perineet niiltä ajoin, kuin minä aloitin… onkin osaava heitto pienelle pojanvekaralle! Ken osasi, sai palkinnoksi pienen piipunnysän. Luulenpa todentotta, että tuolta salin ruudun takaa kurkistaa esiin Telsche Spiekerin naama, Sekös osasi murista. Mutta mepäs istuimme vallin takana vaan ja nauroimme."
Hän puisteli ihmeissään päätään. Kuunvalo hiipi joka hiuskarvallaan ja välkkyi joka suortuvallaan.
"Enpäs enää voisi astua suorana tuosta ovesta sisään… en likimainkaan! Minun täytyy taivuttaa päätäni syvään, oikein kumartua täytyy minun, kun palaan! Minä… niinpä, näkisinpä mielelläni taas kerran tuon vanhan talon, ainoastaan nähdäksenikin, miltä se nyt näyttää… sali ja kellarikamari ja kyökki avoimine liesineeen, jolla mustat härkäpavut ratisten paistuvat pannussa… ruton hyvää ruokaa se! Mutta seassa pitää olla perunanpalasia ja ne pitää olla paistetut rasvassa, niin, ja oikeastaan pitää länsituulen viuhua kankaalla, tuommoisen oikean märän, kolakan länsituulen. Sillä se on oikeata rannikkoväen ruokaa se."
"Tuosta menee polku puutarhan lävitse ja tuossa on vallinaukko. Tosiaankin, aukko näyttää pieneltä, se on nurmettunut, siitä ei enää käy kukaan metsään ja Wodaninkukkulalle. Ja siellä turpeen alla on yhä vielä se kolmas rannerengas. Olisipa somaa tietää, kuka senkin on saava! Ne molemmat toiset ovat menneet linnunteitä! Mutta kolmas kerta olen osaava oikeaan!"
"Missähän lienee sekin rengas, jonka lahjoitin silloin purolla? Lieneekö sen käsivarsi yhä yhtä ruskea ja silmät yhtä kirkkaat? Näkisinpä… näkisinpä mielelläni puron taaskin, jonka rannalla lepäsin hänen edessään, ja tahtoisinpa nähdä paikankin, jolla hän erosi minusta. Missä lienee hän nyt? Missä?"
Hän puisti päätään, ja tuijotti otsa rypyssä ja silmät tuimina kuvaan kädessään. Kuun valo lepäsi sillä. Tuntui hänestä, kuin katselisi siitä kotinsa ja kotiseutunsa häntä uskollisesti ja vilpittömästi silmästä silmään.
"Ja kohtapa tulee aika, jolloin villihanhet lentävät kankaan ylitse, aamusin toisaalle päin ja illalla takaisin, lentävät kolmikulmaisessa jonossa ja räikeästi kirkuen. Olenpas monta kertaa väijynyt niitä turhaan pyssyilleni metsän reunassa.
"Olisikohan tosiaankin niin, että kotona ilmenisi minussa tuo hyvä ja voimakas — tunnen että minussa piilee jotakin — joka ei täällä vaan tahdo päästä virkenemään? Suuri on siellä luonto, raittiina humisevat tuulet ja kauas kantaa silmä. Sielläpä pitäisi ihmisessä herätä hurskaus, voima ja ilo."
Ja yht'äkkiä tulvahti rikkaan riemuisasti sielussaan: "Minä… lähden kotiin!" huudahti hän. "Huomenna, jo… huomenna lähden!" Silmänsä tulivat kosteiksi ja äänensä värisi.
Sinä yönä nukkui hän hyvin vähän. Kaikki ajatukset, jotka liikkuivat vilkastuneessa sielussaan, kehäsivät yhdessä asiassa vaan: Minä lähden kotiin!