* * * * *
Seuraavana aamuna lähti hän matkalle, jalkaisin, loput rahansa taskussaan, selässään musta nahkalaukku, jonka hän kerran, viisi vuotta sitten oli ostanut S:t Paulilla Hampurissa, kädessään oli tammisauva. Siten vaelsi hän viimeistä kertaa Schönbuchin lävitse. Yleensä noudatti hän Neckarin juoksua, vältti sentään suurempia kaupunkeja. Mitä kauemmas matkansa joutui, sitä varmemmaksi tuli hän siitä, että hän oli oikealla tiellä, ja sitä iloisemmaksi, luottavammaksi ja uskaliaammaksi tuli mielensä. Tunto voimakkaasta, hyvästä teosta ylensi hänen sieluaan, sai silmänsä kirkkaiksi ja askeliinsa voimaa. Näinä tyyneen vaelluksen, hiljaisen itseensäsyventymisen ja voitollisten taistelujen päivinä, jolloin hän heilautteli ruskeassa kädessään jykevää tammisauvaansa, näinä päivinä, jolloin kotiseutunsa heräsi sielussaan yhä kirkkaampana ja selvempänä ja yhä ihanampana ja avarampana, jolloin elämän vakavuus valtasi hänen mielensä ja unet hälvenivät edestään kuin sumuharsot, runoili hän seuraavat värssyt, jotka hän illalla lyijykynällä kirjoitti pieneen mustaniteiseen taskukirjaansa. Seuratkoon niitä tässä pari näytteeksi hänen silloisesta mielialastaan.
Kotiapäin.
Jo koittaa aamun koi!
Saa aurinkoinen loistossaan
Taas taivahalle paistamaan.
Nyt kotiin, oi!
Käy aika kiirehtäin.
On kuuma paahde auringon;
Mun tieni vuoristohon on,
On kotiin päin!
Jo huippu häämöttää;
Ylhäältä luota pyökkien
Mä kodin nähdä himoitsen,
Miks' sit en nää?
En näe mä kotoain;
Vain kirkon tornin kaukaa näin.
Mi tuska polttaa silmässäin?
Ei itku vain?
Jo sammuu päivän lies.
Nään enkeleitten viittaavan,
Kun painun laakson helmahan
Mä matkamies.
Muutamat toiset säkeet ovat toista laatua. Rohkeutensa kasvoi.
Lehmuksen alla.