Istun lehmuksen alla ja uinun;
Äkkiä leijaa lehviltä maahan
Mun eteen aivan
Yks' keltalehti.
Tunnen kaihoa: kesä nyt kukkii,
Kypsä ei pellon vihreä vilja,
Oi, mistä lehti.
Tää kuolon enne?
Taaskin leijavi ylhäältä maahan
Nurmelle hiljaa: eessäin seisoo
Kuin taian tuoma
Yks' kirjolintu.
Seisoo, keikkuu, sorjana leikkii,
Nyökkivi päällään, heiluvi pyrstö.
On silmä kirkas
Sen punapulmun.
Istun ja haaveksin uusin toivein:
Vihryt on vilja ja pitkä on kesä,
Ja kirjolinnun
Mä — pyytää mielin.
Kolmantena matkapäivänään aikoi hän jättää Neckarin ja poiketa Würzburgia kohden. Silloin sai lian kuulla, että Heidelberg valmistautui seuraavana päivänä, viettämään yliopistonsa viisisatavuotista muistojuhlaa. Silloin päätti hän pysyä uskollisena virtaystävälleen Heidelbergiin asti, ja sitte jatkaa matkaansa suoraan pohjoiseen. Matkalla, kauniilla laaksotiellä, antoi hän monen iloisen ylioppilasparven, ja monen lehväkoristeisen, lippuliehuisen vaunun ajaa ohitsensa. Hän pysytteli yksin, kuitenkin tervehti hän ja vastasi iloisesti tervehdyksiin. Aikaiseen seuraavan päivän aamulla levähti hän hiukan eräässä ravintolassa, joka on hetken matkan päässä Heidelbergista. Sen avara aurinkoinen suoja oli tungokseen asti väkeä täynnä. Hän istahti väsyneenä alas, ja, ajatuksensa kun kaikki liikkuivat kotona, unohti hän itsensä, ja tilasi leveällä alasaksallaan: "Leipää ja juustoa ja lasi viiniä!"
Siinä istui lähellä pari vilkasta tyttöä, joiden jalat olivat yhtä valkeanpölyiset kuin hänenkin. Heillä oli mukana isänsä, kookas, vakava, polvihousuihin puettu mies, jolla oli älykkäät kasvonpiirteet ja lyhyt poskiparta. Kun he kuulivat vieraan sanat, joita he eivät ymmärtäneet, lähenivät nuo tummat päät toisiaan ja lämpimät posket hipaisivat toisiinsa, ja laskivat he arvelujaan, kukahan tuo oli ja mistä, arvelivat hänen vaaleista hiuksistaan ja leveästä puheenparrestaan, että hän mahtoi olla joku alankomaalainen tai tanskalainen ja kurkistelivat siinä päätä käännellessään aina tuontuostakin häneen ja näyttivät hyvinkin halukkailta antaumaan jo ennen Heidelbergiakin pieneen hupaisaan seikkailuun. Ukkovanhus katseli vakavana eteensä, otti aina joukkoon tyytyväisen näköisenä siemauksen lasistaan ja istui siinä kuin ainakin mies, joka nauttii sitä, mikä hänelle maistuu, ja jolle on pieni asia maksaa kestinsä.
Sillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta. Ja kun ukko sattumalta lähti ulos — joukko varsoja talutettiin nimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen ja päätä nyökäyttäen: "maljanne!…" ja tytöt vastasivat perin somasti ja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja katsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin vilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri kieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän lähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä, ja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun, ellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä schwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja palasivat takaisin ravintolaan.
Niinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja jatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan korkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka kullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.
Mitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely ja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista silmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa metsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi katsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.