Ja mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat näyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät! Nuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot, nuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat ylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini! Ja tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana linna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku ylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat puhkaisseet loistavat silmät.

Ja ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen näkymön vietti saksalainen aurinko.

Heim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä hattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla, jota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni kukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden samoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina juhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen ja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas, joka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka hän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään. Kun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta olivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja reipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään tervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: "Olisipa sinulla vielä silmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon."

Kun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään, sitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut hiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa, Iloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet erääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän ääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui hän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas lähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita, jotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat hyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan. Taampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota kuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli valaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja herroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat vielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat, kullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja leveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas haastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo synnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella mielihyvällä katseli.

Kesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen huomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja koska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti hänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa kiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken neuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan vierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan ja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti pöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi iloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin kasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.

Häntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston perustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä väljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea huippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä tuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi, joka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella, että tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain tammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi. Hän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä vanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka varjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean ja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä varmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä, kuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä oli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja tummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä arvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta, näyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä, paksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen seuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan valoon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan toisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau. kiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että tyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut mieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla silmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.

Sattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa haastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin laski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi matalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen veitikkamaisuuttakin: "Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?"

Heim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa sävellajissa: "Kotoni ikkunasta näen minä meren."

Tyttö kumartui vielä enemmän eteenpäin ja kysyi nopeasti:
"Pohjanmerenkö."

"Sen juuri", vastasi Heim. "Itään on kangasta, länteen merta."