"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!… Mutta onko metsää? Eikö metsää ollenkaan?"
Heim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki ainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen silmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.
"On siellä metsääkin!" — sanoi hän. "Kankaan reunalla!"
"Mutta eikö ole vuoria, yhtään puroa?… Minä tarkoitan…"
Heim naurahti ja sanoi: "On; on meillä purokin, ihan pieni puro."
"Sen rannoilla sammalta ja pohja hopean valkoinen? Sepä somaa."
"Ihan niin!" vastasi Heim iloisesti.
Tyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään kuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan siroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui miettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta, joka oli edessään.
Heim loi silmänsä häneen kysyvästi.
Silloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja liikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen silmäinsä kostean loiston.