"Minne olisitte sijoittanut minut?" — Heim kävi uskaliaammaksi.
"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö teistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta."
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan. Ensi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja hän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja todellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän ollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta ja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt piti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.
Puistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta astelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja tunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi, että varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä silmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti unen todellisuudesta.
Siellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät lehvien välitse, pysähtyi neito.
Ja silloin löysivät kätensä toisensa.
"Tervehdi kotiseutuasi!" sanoi neito. "Tervehdi kangasta ja puroa ja
Wodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!"
"Mistä sinä Wodaninkukkulan tiedät?"
"Sinähän kerroit siitä…"
"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi… Ei ikinä vielä ole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä."