"Ei ikinäkö?"
"Ei, ei ikinä… Tai oli eräs lapsi kerran… siitä on jo pitkä aika.
Hänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika… Jää kanssani!
Kaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi… Kuu olkoon vartijasi."
"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi, minun pitää kotiin. Jumalan haltuun!"
"Minä pidän sinusta kiinni, ett'et pääse."
"Tule tänne!" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli tyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi hän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä: "Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta."
Heim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi silmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.
* * * * *
Samana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät onnea.
Mitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään nuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli uneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät enää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne enää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne olivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka ottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta ne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta vastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta maata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne eivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa ulottui kauas matalikolle.
Siten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki matalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja teeskennellyn.